A3.1 Isän rakastamina lapsina

Minä kirjoitin teille, lapset, sillä te olette oppineet tuntemaan Isän (1 JOH 2: 14). Katsokaa, millaista rakkautta Isä on meille osoittanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita me olemmekin (1 JOH 3:1).

Hengellisen lapsuuden kasvutavoitteena on oppia tuntemaan Jumala armollisena Taivaallisena Isänä. Se on kaiken hen-gellisen kasvun edellytys ja peruskokemus. En voi koskaan unoh-taa omia varhaisvuosiani Kristuksessa ihanana vierihoidon aikana, jolloin Jumala aivan erityisellä tavalla antoi maistaa läheisyyttään ja johdatustaan. Herran lamppu sisimmässäni lehahtaa sitä va-paammin loistamaan, mitä syvemmin tiedostan olevani Isän ehdoitta rakastama lapsi, Hänen läsnäolonsa, huolen-pitonsa ja viisaan kasvatustyönsä keskipisteessä. Tämä pysyvä totuus on sanan ja Hengen mitä siunaavin vakuutus kaikille kristityille, varsinkin vastasyntyneille!

Hyvin korostuneella tavalla evankeliumit tuovat esille Jeesuksen suhteen Isän kanssa. Alusta alkaen Jeesuksen mielen täytti varmuus asemasta Isän rakastamana Poikana, läheisyydestä ja ykseydestä Isän kanssa:

Jeesus vastasi heille (vanhemmilleen): ”Ettekö tienneet, että Minun pitää olla Isäni huoneessa (LUUK 2:49)?” Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on Minun rakas Poikani. johon minä olen mieltynyt (MATT 3:17).” Jeesus sanoi: ”Isä rakastaa Poi-kaa … Hän, joka on Minut lähettänyt, on Minun kanssani. Hän ei ole jättänyt Minua yksin. Minä ja Isä olemme yhtä.” (JOH 5:20; 8:29; 10:30)

Ennen poistumistaan maanpäällisestä elämästä Jeesus jätti opetuslapsilleen ikuisena perintönä lohduttavan lupauksen:

Isä itse rakastaa teitä (JOH 16:27).

Jeesus halusi näin rohkaista läheisiään omistamaan uskossa saman lujan aseman Isän yhteydessä kuin Hänellä itsellään oli Poikana. Kun Jeesus sitten ylösnousemuksensa jälkeen puhalsi Hengen opetuslasten lamppuihin, saivat he sisimpäänsä myös Lohduttajan vahvistamaan tämän lapsioikeuden.³⁾

Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiim-me Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu. Te olette saaneet lapseuden Hengen, jossa me huudamme: ”Abba! Isä!” Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia. (ROOM 5:5; 8:15-16)

Vasta kun uskossa opimme lepäämään tässä lapsen osassamme häilyvistä tunteistamme ja olosuhteistamme, kokemistamme kol-huista ja kompasteluistamme huolimatta, pääsee Taivaallisen Isän rakkaus esteettä hoitamaan niitä mustelmia, joita entinen elämä – langennut kasvuympäristömme ja omat valintamme - on meihin aiheuttanut. Isän rakkaus vahvistaa itsetuntoamme terveeksi ja tahtoamme oikeaan. Yhdessä Sanan totuuden kanssa se lääkitsee parhaiten menneisyydessä mieleemme syntyneitä haavoja. Sen voimasta alkaa paranemisemme esimerkiksi herkkyydestä väärään syyllisyyteen, häpeään, pelkoihin ja ihmismielipiteisiin sekä ar-vottomuuden ja hylkäämisen tunteisiin.⁴⁾ Lupaus näiden tunne-vaurioiden eheytymisestä sisältyy Jeesuksen lunastustyön valtaviin seurauksiin:

Hänen haavojensa kautta teidät on parannettu (1 PIET 2: 24). Sinun haavasi Minä kasvatan umpeen, Minä parannan sinun vammasi, sanoo Herra (JER 30:17). Sinä rohkaisit minua, ja minun sieluni sai voiman (PS 138:3).

Sisäisen paranemisen pohja ja perusta on siinä, että Isän syli-hoidossa alkaa vääristynyt kuva itsestä vähitellen korjautua oi-keaksi.  

Kristuksessa olen Hänen silmissään kokonaan hy-väksytty ja pyhä, täysin puhdas, arvokas ja ainut-laatuinen persoonallisuus, jonka elämää ja iankaik-kisuutta varten Hän on laatinut parhaan mahdollisen suunnitelman.⁵⁾

Raamatun mukaan tämä Jumalan lapsen identiteetti on ollut varattuna meille Kristuksessa jo etukäteen.⁶⁾ Niinpä meidän ei enää tarvitse (emmekä voi) mitenkään miellyttää Isää ansai-taksemme tai säilyttääksemme lapseutemme. Toisaalta myöskään lankeamisemme Jumalan tahdon vastaiseen rikkomukseen ei riistä meiltä pois Hänen armoaan ja lapsioikeuttamme. Elämämme aikana hyvinkin monella tavalla syntyneet ja vaihtelevat kä-sityksemme ja kokemuksemme itsestämme tai Jumalasta eivät vaikuta lainkaan asemaamme. Taivaallinen Isä on ottanut vastuun sisäisestä paranemisestamme, opettamisestamme ja kasvattami-sestamme. Eikö ole mahtava lähtökohta uudelle elämälle siinä, ettei kukaan tai mikään voi erottaa meitä Hänen rakkaudestaan!⁷⁾

Vaikka suhteemme Jumalaan Isänä muotoutuu hyvin henkilö-kohtaiseksi ja ilmenee ulospäin yksilöllisellä tavalla, haluaa Hän osoittaa meille rakkauttaan ja huolenpitoaan erityisesti seu-rakuntaperheensä keskellä ja kautta. Uudestisyntyneiden Juma-lan lasten muodostamaa maailmanlaajuista seurakuntaa Raamattu kutsuu Kristuksen ruumiiksi. Kristus itse on tuon ruumiin Pää, ja me olemme sen eläviä, toisillemme läheisiä ja tärkeitä, vaikkakin tehtäviltämme erilaisia jäseniä.⁸⁾ Jumala on tarkoittanut seura-kuntayhteyden lastensa kasvamisen ja oman ilmestymisensä paikaksi.⁹⁾ Olen varma, että Hän on Sinullekin, hyvä lukijani, varannut sopivanlaisen hengellisen kodin kasvualustaksi – ja jalustaksi kauttasi loistavalle Herran lampulle. Tuollainen yhteisö ei välttämättä näyttäydy inhimillisesti katsoen täydellisenä, mutta se on Jumalalle rakkaiden, armon varassa elävien uskovien joukko, jonka rakentamisessa Sinua tarvitaan! Oman luonnollisen perheen ohella seurakunta on tarkoitettu tyydyttämään myös ihmisen jo paratiisissa ilmi tullutta yhteisöllisyyden kaipausta: seurakun-tayhteys tarjoaa tien yksinäisyyden tunteen voittamiseen kes-kinäisen välittämisen, huolenpidon ja palvelun ilmapiirissä. Etsi rukoillen johdatusta tällaisen kristittyjen yhteyden löytymiseksi!

Hänessä (Jeesuksessa) tekin rakennutte yhdessä muiden kanssa Jumalan asumukseksi Hengessä. Rukoilen, että te … voisitte yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittää, mitä on leveys, pituus, korkeus ja syvyys, ja oppia tuntemaan Kris-tuksen rakkauden (EFES 2:22; 3:17-19).

Muistan itse varsin hyvin yhteyden syntymisen hengellisen kotini veljiin ja sisariin. Seurakunnan keskellä kokemani juhlallinen astuminen kasteen hautaan, ensimmäinen ehtoollisateria, ensi maistiaiset Hengen vaikutuksista ja rukousvastauksista olivat niitä hengelliseen lapsuuteeni kuuluvia askelmerkkejä, jotka osaltaan vakuuttivat Jumalan läsnäoloa elämässäni. Kotiseurakuntani keskellä opettelin keskustelemaan Isän kanssa rukouksessa ja siellä aloin ymmärtää sanan väärentämättömän maidon mer-kityksen hengellisen nälkäni tyydyttämisessä.¹⁰⁾ Tuolloin minusta joskus tuntui jopa siltä, että kaikki se helläsydäminen hoiva ja palvelu, johon seurakuntani sekä luonnollisin kyvyin että Hengen lahjoin oli varustettu, oli tarkoitettu yksinomaan minua varten. Siinä toteutui erinomaisesti seuraava sanan perusmalli uudes-tisyntyneen lapsen vastaanottamisessa seurakuntaperheeseen:

Hoivatkaa toinen toistanne, niin kuin Kristuskin on teidät hoivaansa ottanut. Olkoon kukin meistä lähimmäiselleen mieliksi hänen parhaaksensa, että hän rakentuisi (ROOM 15:2,7; PR 1938). Olimme teidän keskuudessanne lempeitä kuin imettävä äiti, joka hoivaa lapsiaan (1 TESS 2:7).

Omalla kohdallani tosin rakkauden vastaanottamisessa oli myös haasteita. Melko ankaran ja tunneköyhän kotikasvatuksen saa-neena en aluksi oivaltanut Taivaallisen Isän armollista suhdetta lapseensa oikein. Vikoilin herkästi itseäni ja ponnistelin säi-lyttääkseni suoritteilla Isän hyväksynnän. Tarvitsin ja etsin usein Hänen syliään, josta luulin aina välillä pudonneeni pois. Nopeita näkyviä "pyhitystuloksia" tavoittelevan herätyskristillisyyden kes-kellä totuus pysyvästi lunastetusta asemastani (käsitelty sivulla A1.4) ja varmuus vanhurskaan polun vähittäisestä kirkastumisesta (sivulla A2) näyttivät kovin hitaasti uudistavan mieltäni. Olin lähtökohtaisesti itsetunnoltani heikko, itseäni häpeävä ja ihmisarka nuori. Minua vaivasi heti sodan jälkeen syntyneelle sukupolvelle ominainen henkinen etäisyys rintamalta palanneeseen isään, mikä oli kehittänyt mieleeni kuvan itsestä irrallisena, arvotto-mana ja riittämättömänä. Isän läsnäolon ikävässä yritin täyttää vajaata tunneakkuani valheellisilla keinoilla lohdutuksen ja ar-vostuksen hankkimiseksi. Ne eivät kuitenkaan auttaneet minua itseni hyväksymisessä eivätkä hylkäämisen tunteiden selvittä-misessä. Nämä vaikeuteni olivat painaneet elämääni sen jäljen, että en osannut käsitellä rakentavasti pahaa oloani enkä ihmis-suhteissa puhjenneita ristiriitatilanteita.

Tällaiseen taustaltaan karuhkoon nuoruuteeni oli yllättäen tun-keutunut ihmeellinen valo. Kouluuni nimittäin oli saapunut uskonnon lehtoriksi Lapin evankelista Ester Saulio ^a), jolla oli taito rohkeasti kylvää evankeliumin siementä oppilaittensa sydämen maaperään. Hänen oppituntiensa aikana sisimmässäni oli roihahtanut palamaan uskon liekki. Sen seurauksena erään jumalanpalveluksen päätyttyä Rovaniemen kirkossa Ester-opettaja sai siunata minut ikuiselle matkalle Jeesuksen kanssa. Kun sitten lukioaikana löysin koulukavereitteni johdattamana hengel-lisen kodin Nokialla ja myöhemmin opiskelukaupungissani Turussa, pääsi sisäinen eheytymiseni voimistumaan seurakunnan yhtey-dessä.

Herra Jeesus ei sallinut lepattavan liekkinsä sammua säröillä olevassa lampussaan. Savenvalajan tavoin Hän alkoi sanansa ja Henkensä kautta hoitamaan sitä määrätietoisesti kohti sydän-päivän tavoitettaan.¹¹⁾ Vuosien mittaan tielleni johdatettiin viisaita hengellisiä paimenia, mm. Aaro Kanninen, Usko Piikki-lä, Väinö Heikkilä ja Allan Penttinen, joiden isällisessä, sielun-hoidollisesti kannustavassa ohjauksessa sain vahvistua sekä uskossa, opissa ja seurakunnan palvelutehtävissä että minäku-valtani. Aivan erityisen kiitoksen väärän häpeän tunteeni su-lattamisessa ansaitsee kuitenkin parhain apuni, rakastava ja tasapainoinen puolisoni. Sain hänet pysyväksi matkakumppa-nikseni Kotkan seurakunnan nuorista kiertäessäni Kymenlaaksoa hengellisen kokousteltan kanssa vuosina 1979-81. 

Pienin mutta vakain vedoin alkoi sydämeni lihatauluun (henkeeni ja mieleeni) Herran Hengen piirtämänä hahmottua oikea kuva Jumalan lapsen osastani sellaisena kuin Isä sen näkee. Kirjoitin siitä itselleni muistutukseksi jopa oheisen huoneen-taulunkin, seitsemän kohdan lupauspatterin, jota pyrin silmäi-lemään päivittäin.¹²⁾ Toivon että se rohkaisee Sinuakin näkemään ihanan asemasi, kuinka Kristuksessa olet armon ja iankaikkisuuden täysi perillinen monista keskeneräisyyden tunnoistasi huolimatta. Oikea käsitys asemasta Jumalan lapsena luo vahvan (ja oikeastaan välttämättömän) perustuksen hengellisen kasvun seuraavalle vai-heelle.