C1.4  Sielullisuus                      2.8.2022 

Sanaa sielu (kreik. psyke) käytetään UT:ssa useissa eri merkityksissä. Sen sijaan laatusana sielullinen (psyki-kos) esiintyy elävän ihmisen toimintaan liittyen vain kah-dessa tilanteessa. Ensiksi sillä kuvataan kyvyttömyyttä Hengen välittämien asioiden vastaanottamiseen ja ym-märtämiseen.

Sielullinen ihminen (psykikos antropos) ei ota vastaan sitä, mikä on Jumalan Hengestä, sillä se on hänelle hul-lutusta, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska sitä on tut-kittava hengellisesti (1 KOR 2:14).

Sielullinen ihminen tarkoittaa tässä luonnollista, uudes-tisyntymätöntä ihmistä vailla Jumalan Henkeä. Käänty-mättömänä hän elää pelkästään luonnollisen ymmärryk-sen, aistien, tunteiden, inhimillisen tiedon ja oman tahdon ohjaamana. Koska hänen henki-sielu-ruumis-olemuksensa syvin osa, henki, on kuollut, hän kokee hengelliseen to-dellisuuteen kuuluvat asiat vieraina. Sen vuoksi esimer-kiksi sanoma rististä on hänelle hullutusta (1 KOR 1:18).

Toiseksi Raamattu käyttää ilmaisua sielullinen myös epä-sopua ja hajaannusta seurakunnassa aiheuttavan yksilön yhteydessä. Ellei sielullisuuden vaaraa olisi uskovien yhteydessä, miksi Jaakobin kirje neuvoo vaka-vasti: 

Kuka teistä on viisas ja ymmärtäväinen? Näyttäköön hän tekonsa hyvällä vaelluksellaan, viisaasti ja sävyisästi. Mutta jos teillä on sydämessänne katkera kiivaus tai riitaisuus, älkää kerskailko ja valehdelko totuutta vastaan. Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, sie-lullista, riivaajien viisautta (psykikos sophia). Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdasta, sitten rau-haisaa, lempeää, taipuisaa, se on täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä. Se on tasapuolinen ja teeskentelemätön. (JAAK 3:13-17)

Uskovan ihmisen sisäinen elämä muodostuu sielun (mie-len eli psyykeen) ja hengen yhteistoiminnasta. Mieli on ajattelun, tunteiden ja tahtoelämän keskus; henki puo-lestaan jumalallisen elämän lähde, Jumalan Hengen asuinsija. Hengellisen kristityn hengen kautta Kristuksen elämä saa hallita hänen mielensä liikkeitä, reaktioita ja motiiveja.

Ihmisinä olemme persoonallisuutemme ja Jumalan meihin asettaman temperamentin osalta erilaisia. Rikas tunne-elämä, voimakas tahto, nopea äly ja analyyttinen ajattelu Jumalan käyttöön pyhitettyinä ovat siunaukseksi seura-kunnalle. Sen sijaan sellainen ihmismielen pyrkimys, jonka vaikuttimena on "katkera kiivaus ja riitaisuus", on JAAK 3:13-17 mukaan sielullisuutta. Mieli ei toimi silloin hengen alaisuudessa.

Seurakunnan keskellä sielullisuus huokuu helposti kuul-tavaksi sanoina, jotka eivät edusta "ylhäältä tulevan viisauden" mukaista rauhaisan hengen hallitsemaa sä-vyisää, lempeää ja taipuisaa mielenlaatua. Uskovan oma luonnollinen "sielunvoima" on siinä riistäytynyt pois Hengen hallinnasta. Hän ei toimi Kristuksen levosta käsin, vaan oman tahdon ja kiihkeiden tunteiden ajamana.

Valvomattomassa seurakunnassa sielullisuuden hedelmät saattavat kypsyä ankariksi lihan teoiksi: keskinäiseksi riitelyksi ja vikoiluksi, kerskailuksi, puoluemieleksi, valeh-teluksi ja sanan totuuden vastustamiseksi. Ei ole sen vuoksi ihme, että tällaista sielullisuutta kutsutaan myös "riivaajien viisaudeksi" (JAAK 3:15). 

Erityisesti viimeisen ajan seurakuntaa JUUD 18-19 va-roittaa Hengen mieltä vailla olevista, sielullisuuden val-taamista pilkkajista (vrt. 2 PIET 3:3). Heidän kylvä-mänsä epäsopu ja epäusko Herran tulon edellä tulee aiheuttamaan seurakunnassa hajaannusta: 

Viimeisenä aikana tulee pilkkaajia, jotka elävät jumalat-tomien himojensa mukaan. Juuri nämä saavat aikaan hajaannusta. He ovat sielullisia (psykikos). Henkeä heillä ei ole. Mutta te, rakkaani, rakentakaa itseänne pyhimmän uskonne perustukselle ja rukoilkaa Pyhässä Hengessä. (JUUD 18-20)

Kuten huomaamme, seurakunnan osalta Raamattu rajaa sielullisuuden hyvin kapea-alaiseksi häiriötilaksi. Kaik-ki mielen ääri-ilmiöt seurakunnassa eivät suinkaan ole sanan tarkoittamaa sielullisuutta. Menneisyytemme on saattanut jättää mieleemme vammoja (traumoja), joiden vuoksi tunteiden ja mielipiteiden ilmaisemisemme yli-päätään on vajavaista. Toisaalta tapamme ilmaista tun-teitamme tai puolustaa näkemyksiämme voi olla hyvinkin räiskyvää ja rohkeaa. Näissä tilanteissa ei ole kyse sielullisuudesta. Ei myöskään siinä, että havaitsemme mielialamme nopeasti heilahtavan kiitoksen kukkuloilta alakuloisuuden alhoihin (tai päinvastoin). Sielullista käyt-täytymistä ei ole sekään, että olemme eri mieltä asioista, tai että ymmärrämme (tulkitsemme) sanaa eri tavalla kuin muut. Nuoren uskovan innokkuudesta tai kypsy-mättömyydestä johtuvia ajattelun ja tunne-elämän yli-työntejä emme luokittele sielullisiksi. Puutteellisuus armo-lahjan käyttämisessäkään (esimerkiksi siten, että ereh-dymme liittämään profetoimiseemme omia ajatuksiamme) ei ole merkki Raamatun tarkoittamasta sielullisuudesta, vaan harjaantumattomuudesta. Sisäisen vahvistumisen, mielen uudistumisen ja lihallisuutemme kuolettamisen osalta olemme kaikki keskeneräisiä ja jatkuvasti Hen-gen armollisesta työstä riippuvaisia.

Sielullisuuden tunnusmerkkinä seurakunnassa voidaan pitää "sydämen katkeraa kiivautta", joka ilmenee vuo-rovaikutuksessa toisten kanssa. Sielullisen ihmisen omat päämäärät ja niihin liittyvät tunteet eivät ole Hengen hallinnassa. Kristuksen sävyisän ja armollisen mielen-laadun sijaan suitsematon lihan mieli tulivuoren lailla purkaa epäsovun ja toran laavaa seurakunnan keskelle. Vanhimmiston tehtävä on silloin voimakkaasti ja ajoissa puuttua riitaisan kehityksen katkaisemiseen.